Jippu Kultahippu

Jippu (No Copyright Pass Me Not) on kolmas ja nuorin cairnimme kotona Moisiossa Turussa ja virallisesti ensimmäinen minun cairnini. Jipun äiti on Jassu eli McPippan Highland Queen - Tiinan kasvatti ja Sadunkin jalostustyön yksi tulos. Jipun isä on komea Jasu, Orjantappuran Quasimodo. Jippu on punertava, iltavalossa varsin kullanvärinen - siitä lisänimi Kultahippu. Jipun päässä on minusta paljon isäänsä Jasua.

Jipulla on kauniit vanhemmat, mutta Jippu ei näyttelyistä paljon perusta. Jippu tarkkailee mielellään ulkomaailman tapahtumia makaamalla olohuoneen sohvan käsinojalla katsellen takapihan ja sen ulkopuolisen maailman liikkeitä. Mielellään isin vieressä. Pensaiden oksille laskeutuvat ja niiltä nousevat linnut kiinnittävät heti Jipun huomion herättäen terävät haukahdukset. Saman saavat aikaan aidan takana liikkuvat ihmiset. Erityisen paha on, jos Tanjan kissan reitti osuu Jipun näkökenttään. Takapihalle on päästävä usein tarkistamaan reviiri. Ja Jippu on vielä vaativampi kuin äitinsä Jassu: ulos on päästävä heti!



Takapiha on Jipun lempipaikkoja. On kivaa juoksennella ympäriinsä, leikkiä kavereiden kuten Tanjan Erkki-veljen, Riitan Karkki-siskon, Catin Antonian tai sitten "vain" vanhempien cairniemme, Jassun ja Pollyn, kanssa. Jos leikkikaveria ei ole, Jippu etsii kohteita ympäristöstä. Jippu kulkee mieluiten pitkin aidan reunoja tarkkaillen samalla valppaasti muita mahdollisia liikkujia.


Jipun energia on melkein ehtymätön. Jos kissoja tai ihmisiä ei näy, Jipun huomio kohdistuu helposti pieniin jyrsijöihin, jotka hakevat kylmällä ilmalla suojaa talon rakenteista, ja joiden hajuja risteilee takapihallakin. Minne se nyt meni?!


Jippu on vahtikoira parhaimmillaan. Jippu on valpas ja kuulo on erinomainen. Ohikulkijat eivät jää havaitsematta; iltaisin Jipun havaintoja tosin häiritsevät heijastukset ja varjot, jotka tosinaan hämäävät Jippua. Jippu-tyttö on kokonaisuutena kiltti ja varsin tottelevainen. Kultainen. Ja ennen kaikkea isin tyttö: kun mennään nukkumaan, Jippu asettuu isin rinnan päälle makaamaan. Koiran unta se silti nukkuu, pätkiä - ja toinen korva koholla!

Kohina ja koirakuvaus

Koirien valokuvaaminen sisätiloissa tai illalla vaatii enemmän valoa kuin muulloin. Filmiaikana yksi nyrkksääntö oli käyttää eri filmiä talvella kuin kesällä. Uusissa digikameroissa, joissa kenno tekee filmin virkaa, ja varsinkin digijärkkäreissä, on mahdollisuus nostaa valoherkkyyttä eli käytännössä ISO-arvoa 50:stä tai 100:sta jopa 3200:aan tai 12800:aan. Valoherkkyyden nosto lisää kohinan määrää - kuinka paljon, se riippuu siitä kuinka paljon herkkyyttä nostetaan, ja millä kameralla kuvataan. Canonin uudessa 5D Mark II-mallissa valoherkkyyttä voisi nostaa jopa 25 600:aan saakka. Testit tosin kertovat, että kuvan laatu kärsii melko selvästi noin suurilla herkkyyksillä kuvattaessa jopa "maailman parhaaksi kameraksi" väitetyllä 5D II:lla. Monissa malleissa kohinan määrä kasvaa häiritseväksi jo paljemmin alemmissa lukemissa. Meidän Canon 400d:ssä jo ISO-arvolla 800 kuvaaminen tuottaa minusta häiritsevää kohinaa. Olennaista on sekin, että kyse on tosiaan siitä, milloin minkäkinlainen kohina häiritsee ketäkin; kohinaa käytetään usein tehokeinona ja taiteellisena elementtinä kuvissa. Normaalisti kohina silti häiritsee ja tekee kuvasta vähemmän miellyttävän katsoa kuin saman kuvan ilman kohinaa.

Kohina on omalla tavallaan informaation puutetta: kamera ei tiedä parempaakaan tapaa täydentää kameran huonojen asetusten tai kameran puutteellisen suorituskyvyn vuoksi puuttuvaa informaatiota. Englanniksi kohina on "noise", joka kuvaa varsin hyvin sitä, mistä on kyse: ylimääräisistä häiriöistä kuvassa. Kohinaisessa kuvassa erivärisiä pilkkuja ja läikkiä ilmaantuu kuvaan sinne, missä niitä todellisuudessa ei ole ollut. Filmiaikana kohinaa vastasi karkeasti ottaen rae, jolle oli ihan konkreettinen selitys: filmin pinnalla oli halidimolekyylejä, jotka valotetussa ja kehitetyssä filmissä kasautuvat ryhmiin muodostaen metallista hopeaa. Nämä ryhmät näkyivät rakeina. Digikameroissa kyseisiä kemiallisten aineiden kasaumia ei ole vaan sen sijaan puhutaan kohinasta. Kohina ilmenee alivalottuneissa ja korkean ISO-arvon kuvissa erityisesti kuvan tummilla alueilla. Kohinaa on kahdenlaista, valoisuus- ja värikohinaa.


Valoisuuskohina näkyy vaaleina ja värikohina kirkasvärisinä pilkkuina ja läikkinä erityisesti kuvan tummilla alueilla ison kontrastin vuoksi. Yllä oleva kuva kasvatistamme Nöpöstä otettiin Tampereen koiranäyttelyssä maaliskuun puolivälissä Tampereen Messu- ja Urheilukeskuksessa. Canon 400d ja 70-200mm L IS USM-objektiivi vaativat tilanteessa ISO-arvon 800, jotta suljinajat pysyivät kohtuullisen lyhyinä paikallaan olevan koiran kuvaamiseen (1/40s). Tumma koiran (kuten Nöpön) kuvaaminen noissa olosuhteissa merkitsi sitä, ettei automaattitarkennus aina toiminut oikein, koska kameran oli vaikea löytää kontrastia tummassa kohteessa (cairnterrieri Nöpö). Siksi tämäkin kuva on hieman epätarkka melko lyhyestä valotusajasta huolimatta. Toinen ongelma on juuri kohina, joka näkyy erityisesti tummilla alueilla kuten koiran tassuissa, kun kuvan alivalotusta on ensin hieman korjattu Photoshopissa. Alla oleva kuva on osa ensimmäisestä kuvasta, suurennos Nöpön tassuista, jossa valoisuutta on hieman parannettu kuvankäsittelyohjelmalla. Suurennoksessa kohina näkyy selvästi monina häiritsevinä, kirkasvärisinä pilkkuina ja läikkinä.



Toisessa tassukuvassa (ylläolevista alempi)kohinaa on poistettu kuvankäsittelyohjelmalla. Kuvankäsittelyssä kohinaa pystyy hallitsemaan varsin hyvin, ja tarkoitukseen on olemassa monia erillisiä ohjelmia. Nöpön tassuista kohinaa on vähennetty yksinkertaisesti Photoshopin Reduce Noice-komennolla. Kuvaparista ilmenee paitsi kohinan selvä väheneminen myös muutama keskeinen kohinanpoiston oheisvaikutuksista: alemmassa kuvassa värit ovat haalistuneet ja kuva on menettänyt yksityiskohtia ja tärävyyttä; alempi kuva on latteampi. Kohinanpoisto-ohjelma poistavat kohinan lisäksi kuvan värikylläisyyttä ja yksityiskohtien terävyyttä. Niinpä kohinanpoiston jälkeen kuvaa on käsiteltävä lisää sivuvaikutusten vähentämiseksi. Nöpön tassukuvaan lisäsin yksinkertaisesti saturaatiota (n. +10-+15) sekä terävöitin tassut ja koko koiran kahdesti. Lopputulos muutamien muiden säätöjen ja rajausten jälkeen on alapuolella oleva kuva: kuva on kohtuullinen kuva Nöpöstä noissa olosuhteissa; ei erityisen hyvä teknisesti, mutta mielestäni siedettävä.


Kevään edistyminen ja valon lisääntyminen vähentää kohinanhallinnan tarvetta, mutta ei poista sitä. Erityisesti iltaisin, sisätiloissa ja voimakkaan valoisuuskontrastin kuvissa sekä valotukseltaan epäonnistuvien kuvien käsittelyyn kohinanhallintaa tarvitaan siitä huolimatta, että vuodenaika muuttuu yleisesti valoisemmaksi. Koiranäyttelyt järjestetään onneksi kesällä melkein aina ulkona ja päivällä, joten valon riittävyyden sijaan koiranäyttelykuvauksessa muut asian nousevat kuitenkin yleisesti ottaen kohinaa keskeisimmiksi ongelmiksi.